Yksi vuoden helmistä!

Max Mannerin Kadotettujen kahvila on minulle yksi vuoden kirjatapahtumista! Kirjan päähenkilö Kathi Schulz kertoo elämäntarinansa 15-vuotiaasta koululaisesta 88-vuotiaaksi vanhukseksi. Kuinka paljon elämäämme vaikuttavatkaan asiat, joille emme mitään voi: syntymäpaikkamme, vanhempien uskonto, ihonväri, sukupuoli jne. Kathi on puoliksi juutalainen nuori tyttö, joten natsien valtaannousu Itävallassa merkitsee hänelle nuoruuden unelmien rikkoutumista, perheen hajoamista, kotikaupungin hylkäämistä ja monen kamalan asian oppimista vielä lähes lapsena.

Kiivetkää kuorma-autoon! Lavalle ennättäneet sotamiehet raastoivat minut hiuksista viereensä. Äiti tyrkättiin väkivalloin lattialle minua vastapäätä.

Kathista kasvaa sinnikäs, kovapintainen ja luoviin ratkaisuihin kykenevä nuori nainen. Hän on itsekäs, jos se auttaa häntä. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan ottaa arvaamattoman elämänsä vastaan niin kuin se tulee ja luovii eteenpäin keinoja kaihtamatta.

Joskus tuntui hyvältä, kun sai nauttia osakseen koituneesta auktoriteetista ja määräysvallasta, samaan ylemmyyden tunteeseen saattoi havahtua mitättömissäkin pikkuasioissa.

En kerro kirjan juonesta enempää, kunhan totean hänen pääsevän palaamaan takaisin Wieniin ja hankkivan Schulzin kahvilan takaisin. Sodanjälkeinen Kathi ei muutu viehättäväksi aikuiseksi naiseksi tai suloiseksi mummeliksi, vaan hän on nainen johon ihastutaan mutta jota välttämättä ei rakasteta. Juuri se tekeekin tarinasta niin kiehtovan. En haluaisi asua Kathin kaltaisen ihmisen kanssa, mutta hänessä on sellaista särmää, joka pitää kiinnostuksen yllä kirjan viimeiselle sivulle saakka.

Beate – hän antaa minulle ohimennen poskisuudelman – on törmätä meihin, hän näyttää kiireiseltä, kuten aina. Toisin kuin omani, hänen hymynsä on ystävällinen ja aito, tiedän sen kokemuksesta.

Max Manner on kolmannessatoista romaanissaan kirjoittanut eurooppalaisen kehitystarinan, josta ei kuitenkaan jännitystä puutu. Toivon kovasti kirjan tuovan Max Mannerille paljon uusia lukijoita. Se nimittäin kannattaa lukea! Tervetuloa Kadotettujen kahvilaan – vaikkapa viettämään adventtia tai joulun aikaa. Suosittelen lämpimästi pukin pakettiin!

Viimein Kadotettujen kahvilassa

Kun odottaa jotain tärkeää kirjaa, niin viikonkin viivästys tuntuu pahalta. Olin saamassa Kadotettujen kahvilan erikoiskuljetuksella tänne Houtskariin, mutta tietenkin kyseinen erikoiskuljetus toimittaa tavaraa perille ulkosaaristoon vain kerran viikossa. Onneksi hyvää voi odottaa vähän kauemminkin!

Luin Kadotettujen kahvilan ensimmäisen version jo ennen joulua. En ole ennen ollut mukana kirjan luomisprosessissa, joten jännitti nähdä, paljonko muutoksia oli tullut. Olihan niitä – ja tulos oli muutosten arvoinen. Tämän kirjan syntyä on lisäkseni seurannut iso joukko lukijoita FB-ryhmässä Kadotettujen kahvila -romaani. Nykypäivänä monet kirjailijat ovatkin aktiivisia sosiaalisessa mediassa, kertovat työstään ja tarinan kehittymisestä jo etukäteen lukijoille. Se on mielestäni hyvä juttu, vaikkakin Maxia olen jopa joutunut toppuuttelemaan, ettei hän vaan kerro liikaa kirjasta jo etukäteen!

Kati Schultz kertoo kirjassa elämäntarinansa 15-vuotiaasta koululaisesta 88-vuotiaaksi vanhukseksi. Kuinka paljon elämäämme vaikuttavatkaan asiat, joille emme mitään voi: syntymäpaikkamme, vanhempien uskonto, ihonväri, sukupuoli jne. Kathi on puoliksi juutalainen nuori tyttö, joten natsien valtaannousu Itävallassa merkitsee hänelle nuoruuden unelmien rikkoutumista, perheen hajoamista, kotikaupungin hylkäämistä ja monen kamalan asian oppimista vielä lähes lapsena.

Kiivetkää kuorma-autoon! Lavalle ennättäneet sotamiehet raastoivat minut hiuksista viereensä. Äiti tyrkättiin väkivalloin lattialle minua vastapäätä.

Kathista kasvaa sinnikäs, kovapintainen ja luoviin ratkaisuihin kykenevä nuori nainen. Hän on itsekäs, jos se auttaa häntä. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan ottaa arvaamattoman elämänsä vastaan niin kuin se tulee ja luovii eteenpäin keinoja kaihtamatta.

Joskus tuntui hyvältä, kun sai nauttia osakseen koituneesta auktoriteetista ja määräysvallasta, samaan ylemmyyden tunteeseen saattoi havahtua mitättömissäkin pikkuasioissa.

En kerro kirjan juonesta enempää, kunhan totean hänen pääsevän palaamaan takaisin Wieniin ja hankkivan Schultzin kahvilan takaisin. Sodanjälkeinen Kathi ei muutu viehättäväksi aikuiseksi naiseksi tai suloiseksi mummeliksi, vaan hän on nainen johon ihastutaan mutta jota välttämättä ei rakasteta. Juuri se tekeekin tarinasta niin kiehtovan. En haluaisi asua Kathin kaltaisen ihmisen kanssa, mutta hänessä on juuri sellaista särmää, joka pitää kiinnostuksen yllä kirjan viimeiselle sivulle saakka.

Beate – hän antaa minulle ohimennen poskisuudelman – on törmätä meihin, hän näyttää kiireiseltä, kuten aina. Toisin kuin omani, hänen hymynsä on ystävällinen ja aito, tiedän sen kokemuksesta.

Max Manner on kolmannessatoista romaanissaan kirjoittanut eurooppalaisen kehitystarinan, josta ei kuitenkaan jännitystä puutu. Toivon kovasti kirjan tuovan Max Mannerille paljon uusia lukijoita. Se nimittäin kannattaa lukea! Tervetuloa Kadotettujen kahvilaan!