Yksi vuoden helmistä!

Max Mannerin Kadotettujen kahvila on minulle yksi vuoden kirjatapahtumista! Kirjan päähenkilö Kathi Schulz kertoo elämäntarinansa 15-vuotiaasta koululaisesta 88-vuotiaaksi vanhukseksi. Kuinka paljon elämäämme vaikuttavatkaan asiat, joille emme mitään voi: syntymäpaikkamme, vanhempien uskonto, ihonväri, sukupuoli jne. Kathi on puoliksi juutalainen nuori tyttö, joten natsien valtaannousu Itävallassa merkitsee hänelle nuoruuden unelmien rikkoutumista, perheen hajoamista, kotikaupungin hylkäämistä ja monen kamalan asian oppimista vielä lähes lapsena.

Kiivetkää kuorma-autoon! Lavalle ennättäneet sotamiehet raastoivat minut hiuksista viereensä. Äiti tyrkättiin väkivalloin lattialle minua vastapäätä.

Kathista kasvaa sinnikäs, kovapintainen ja luoviin ratkaisuihin kykenevä nuori nainen. Hän on itsekäs, jos se auttaa häntä. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan ottaa arvaamattoman elämänsä vastaan niin kuin se tulee ja luovii eteenpäin keinoja kaihtamatta.

Joskus tuntui hyvältä, kun sai nauttia osakseen koituneesta auktoriteetista ja määräysvallasta, samaan ylemmyyden tunteeseen saattoi havahtua mitättömissäkin pikkuasioissa.

En kerro kirjan juonesta enempää, kunhan totean hänen pääsevän palaamaan takaisin Wieniin ja hankkivan Schulzin kahvilan takaisin. Sodanjälkeinen Kathi ei muutu viehättäväksi aikuiseksi naiseksi tai suloiseksi mummeliksi, vaan hän on nainen johon ihastutaan mutta jota välttämättä ei rakasteta. Juuri se tekeekin tarinasta niin kiehtovan. En haluaisi asua Kathin kaltaisen ihmisen kanssa, mutta hänessä on sellaista särmää, joka pitää kiinnostuksen yllä kirjan viimeiselle sivulle saakka.

Beate – hän antaa minulle ohimennen poskisuudelman – on törmätä meihin, hän näyttää kiireiseltä, kuten aina. Toisin kuin omani, hänen hymynsä on ystävällinen ja aito, tiedän sen kokemuksesta.

Max Manner on kolmannessatoista romaanissaan kirjoittanut eurooppalaisen kehitystarinan, josta ei kuitenkaan jännitystä puutu. Toivon kovasti kirjan tuovan Max Mannerille paljon uusia lukijoita. Se nimittäin kannattaa lukea! Tervetuloa Kadotettujen kahvilaan – vaikkapa viettämään adventtia tai joulun aikaa. Suosittelen lämpimästi pukin pakettiin!

Viimein Kadotettujen kahvilassa

Kun odottaa jotain tärkeää kirjaa, niin viikonkin viivästys tuntuu pahalta. Olin saamassa Kadotettujen kahvilan erikoiskuljetuksella tänne Houtskariin, mutta tietenkin kyseinen erikoiskuljetus toimittaa tavaraa perille ulkosaaristoon vain kerran viikossa. Onneksi hyvää voi odottaa vähän kauemminkin!

Luin Kadotettujen kahvilan ensimmäisen version jo ennen joulua. En ole ennen ollut mukana kirjan luomisprosessissa, joten jännitti nähdä, paljonko muutoksia oli tullut. Olihan niitä – ja tulos oli muutosten arvoinen. Tämän kirjan syntyä on lisäkseni seurannut iso joukko lukijoita FB-ryhmässä Kadotettujen kahvila -romaani. Nykypäivänä monet kirjailijat ovatkin aktiivisia sosiaalisessa mediassa, kertovat työstään ja tarinan kehittymisestä jo etukäteen lukijoille. Se on mielestäni hyvä juttu, vaikkakin Maxia olen jopa joutunut toppuuttelemaan, ettei hän vaan kerro liikaa kirjasta jo etukäteen!

Kati Schultz kertoo kirjassa elämäntarinansa 15-vuotiaasta koululaisesta 88-vuotiaaksi vanhukseksi. Kuinka paljon elämäämme vaikuttavatkaan asiat, joille emme mitään voi: syntymäpaikkamme, vanhempien uskonto, ihonväri, sukupuoli jne. Kathi on puoliksi juutalainen nuori tyttö, joten natsien valtaannousu Itävallassa merkitsee hänelle nuoruuden unelmien rikkoutumista, perheen hajoamista, kotikaupungin hylkäämistä ja monen kamalan asian oppimista vielä lähes lapsena.

Kiivetkää kuorma-autoon! Lavalle ennättäneet sotamiehet raastoivat minut hiuksista viereensä. Äiti tyrkättiin väkivalloin lattialle minua vastapäätä.

Kathista kasvaa sinnikäs, kovapintainen ja luoviin ratkaisuihin kykenevä nuori nainen. Hän on itsekäs, jos se auttaa häntä. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan ottaa arvaamattoman elämänsä vastaan niin kuin se tulee ja luovii eteenpäin keinoja kaihtamatta.

Joskus tuntui hyvältä, kun sai nauttia osakseen koituneesta auktoriteetista ja määräysvallasta, samaan ylemmyyden tunteeseen saattoi havahtua mitättömissäkin pikkuasioissa.

En kerro kirjan juonesta enempää, kunhan totean hänen pääsevän palaamaan takaisin Wieniin ja hankkivan Schultzin kahvilan takaisin. Sodanjälkeinen Kathi ei muutu viehättäväksi aikuiseksi naiseksi tai suloiseksi mummeliksi, vaan hän on nainen johon ihastutaan mutta jota välttämättä ei rakasteta. Juuri se tekeekin tarinasta niin kiehtovan. En haluaisi asua Kathin kaltaisen ihmisen kanssa, mutta hänessä on juuri sellaista särmää, joka pitää kiinnostuksen yllä kirjan viimeiselle sivulle saakka.

Beate – hän antaa minulle ohimennen poskisuudelman – on törmätä meihin, hän näyttää kiireiseltä, kuten aina. Toisin kuin omani, hänen hymynsä on ystävällinen ja aito, tiedän sen kokemuksesta.

Max Manner on kolmannessatoista romaanissaan kirjoittanut eurooppalaisen kehitystarinan, josta ei kuitenkaan jännitystä puutu. Toivon kovasti kirjan tuovan Max Mannerille paljon uusia lukijoita. Se nimittäin kannattaa lukea! Tervetuloa Kadotettujen kahvilaan!

 

Turun Akateemisen Kohtaamispaikalla 8.12.

Perjantaina 8.12. on tuttua väkeä Turun Akateemisen Kohtaamispaikalla.

Klo 15.30 haastattelen Max Manneria hänen tämänvuotisista kirjoistaan Mayra ja Loiset. Mayrassa Max näyttää ihan uuden kirjailijapersoonansa: Mayra on ihmissuhderomaani. Loiset on dekkari, mutta ongelmia ratkoo aivan uusi poliisi – ja vielä vapaa-ajallaan.

Klo 16.00 Kohtaamispaikalle saapuu Roope Lipasti. Roopen kirja Ruotsinlaiva ei naurata. Siitä huolimatta ja juuri siksi se pitää ehdottomasti lukea. Unelmia, vanhemmuutta, vinoutuneita haaveita.

Max Manner: Mayra ja Loiset – ja vähän muutakin

Olen tänä vuonna lukenut peräti neljä Max Mannerin kirjaa. Heti tammikuun alussa, vuoden toisena kirjana, luin viimevuotisen Stein Storesen -romaanin Osiris. Totesin lukupäiväkirjassani, että jokunen Storesen on kyllä välistä lukematta. Muutama vuosi tuossa 2012 – 2015 meni niin tiiviisti töiden merkeissä, että rakasta lukuintoa oli pakko rauhoittaa. Nyt sitten luetaan hiljalleen myös niitä välistä jääneitä kirjoja. Osiriksesta muistin, kuinka paljon aikanaan ihastuin Mannerin henkilöhahmoihin, kuten Anna Mäki, Annika Malm, Ismo ”Munkki” Valamo ja sitten vielä Stein Storesen tyttärineen, sekä Max Mannerin huikeaan tarinankerrontaan. Kymmenisen vuotta sitten haastattelin Maxia muutamasta ensimmäisestä kirjasta Akateemisen kohtaamispaikalla, joten kirjailijana Max on minulle tuttu.

Syksyllä erään Facebook-postauksen myötä alkoi melkoinen mesettely Luxemburgin ja Turun välillä. Voisiko Maxin ja firmani välille tulla yhteistyötä? Hankin nopeasti luettavakseni Maxin tämänvuotiset kirjat Mayran ja Loiset sekä vielä v. 2013 ilmestyneen Räsynuken. Luettuani kirjat tiesin, että tarinankertoja-Manner jatkoi parantaen kirja kirjalta, aivan kuten uransa alussa. Tapaaminen Helsingin kirjamessuilla, lisää mesettelyä ja sähköposteja ja sitten perjantaina pääsimme julkaisemaan yhteistyöilmoituksemme. Tämän yhteistyön takia olen pantannut muutamaa muuta kirjablogipostausta – halusin aloittaa Mayralla ja Loisilla.

Mayra on ihmissuhderomaani, vaikkei ihan ilman rikosta selvitäkään. Harrastelijamuusikkona minua kiehtoi eläkeläissellisti Heikin tarina myös musiikillisesti. Onko Max Manner salaa klassisen musiikin ystävä? Muutama kirjan lukija on säikähtänyt kirjan epämiellyttäviä alkusivuja. Onneksi ensimmäinen kohtaus kestää vain kuusi sivua – sen jälkeen päästään myöhäiskeski-ikäisen pariskunnan arkeen. Kirja käsittelee niin hyvästijättöä, surua, miesten välistä ystävyyttä, kaipuuta nuoruuden rakkauteen kuin uutta rakkautta kypsällä iällä. Mayrassa on paljon kirjailijan omakohtaisia kokemuksia ja se huokuu tekstistä. Kirjan loppuratkaisu oli valitettavasti vähän päälle liimatun oloinen. Jos se olisi ollut pehmeämmin juoneen ujutettu, niin kirja olisi saanut ansaitsemansa kruunun. Mayra on kuitenkin yksi vuoden kauneimpia kirjoja jo kanneltaankin, eli jos et ole vielä lukenut, niin tee se!

Max Mannerin Loiset poikkeaa ulkonäöltään useimmista tämänvuotisista kaunokirjoista: Tausta on valkoinen ja kannessa näkyy vain avoin kämmenpari kerjäämässä rahaa. Rikosromaanin päähenkilö on turkulainen rikosylikonstaapeli Harri Hirvikallio. Hänet on pidätetty virantoimituksesta, eikä hän pääse tutkimaan Ruisrockissa tapahtunutta karmaisevaa veritekoa. Vaimoon ei voi luottaa, nuori aikuinen tytär kulkee jo omia teitään ja pian juoni vie Hirvikallion Luxemburgiin saakka tutkimaan vaimon liikkeitä. Myös Calais’n pakolaisleiri Ranskassa kuvataan itkettävän tarkasti. Miksi Harrin tutkimuksia häiritään? Mihin hänen läheisensä ovat sekaantuneet? Karmaiseva veriteko Turussa osuu pelottavan lähelle todellisuutta. Tällaisia asioita tapahtuu tai voisi tapahtua niin tavallisten turkulaisten kuin eurooppalaisten huippujohtajien elämässä. Mitä arvoja tänä päivänä oikeasti kuuluu noudattaa? Haluaisinkohan lukea lisää Harri Hirvikalliosta? Joku lukija on sitä pyytänyt. Minä ehkä toivon hänelle rauhaa elämän seuraavissa siirroissa, jos se on hänen ratkaisuillaan mahdollista. Kiitos Max Manner jännittävästä, aidon tuntuisesta ja välillä pahasti pelottaneesta kirjasta.