Rouva C:n matkassa

Minna Rytisalo on kertonut, että hänen Minna-nimensä takana on Minna Canth, joten romaanin kirjoittaminen Canthista oli ikäänkuin kohtalo. Luin kirjan lukupiiriämme varten, vaikka olisin sen lukenut joka tapauksessa, koska Rytisalon esikoinen Lempi teki minuun vaikutuksen pari vuotta sitten.

Lukupiirissämme oli mielenkiintoista havaita, kuinka lukijat jakaantuivat kahteen joukkoon: niihin, joiden mielestä fiktiivisen romaanin kirjoittaminen oikeasti eläneestä henkilöstä, jolla on yhä elossa olevia sukulaisia, ei ole hyvä asia – ja niihin, jotka olivat lukeneet romaanin romaanina, eivätkä olleet antaneet todellisuuden liikaa häiritä lukukokemusta. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Päätin erityisesti, etten lue ennakkoon mitään Canthin elämästä ja että otan hänen omat kirjansa esiin vasta ensi vuonna, joka on virallinen 175-vuotisjuhla. Sitten oli mielenkiintoista lukea kirjan lopusta, mitkä asiat olivat totta ja mitkä fiktiota.

Rytisalo on taitava kirjoittaja, hänen kirjailijaäänensä on kaunis ja tarkka. Rouva C:n nuoresta Mina-tytöstä kasvaa suurperheen äiti, lehtiin tarkkoja havaintoja kirjoittava lehtorin rouva. Haluan kuvitella, että Ferdinandin ja Minnan avioliitto on ollut yhtä rakastava, kuin mitä se kirjassa oli. Että Ferdinand oli kannustava aviomies, jonka rakkaus luontoon ja vaimoonsa oli aitoa. Ja sitten Ferdinandin melko varhainen kuolema oli viimeinen sysäys Minnan matkalla suomalaisen kirjallisuuden uranuurtajaksi, naisten asiaa ajaneeksi yhteiskuntakriitikoksi. Tätä kirjaa on helppo suositella moneen suomalaiseen joulupakettiin.

Lunta tulvillaan

Tutustuin Antti Tuomaisen kirjoihin pari vuotta sitten, ensimmäinen häneltä lukemani kirja oli Mies joka kuoli. Siihen ihastuneena olen lukenut useimmat hänen kirjoistaan. Viimevuotinen Palm Beach, Finland halusi olla ihanan kesäinen paikka (ja arvaattehan miten Suomessa kävi). Nyt Pikku Siperia kertoo jo nimellään, että on kylmä. Ja lunta tulvillaan! Joten kirjahan sopii loistavasti joulukalenteriin!

Hurmevaara on pikkupaikkakunta jossain lähellä itärajaa. Taivaalta putoava oletettavan arvokas meteoriitti saa kyläläiset liikkeelle ja tapahtumat pyörimään. Tuomaiselle tuttuun tyyliin henkilöhahmot ovat kiinnostavia, rakastettavia, täysin kahjoja ja juuri siksi innostavia.

Joel Huhta, Afganistanissa rauhaa turvannut pappi, on kirjan päähenkilö. Meteoriitti on niin arvokas, että sitä vapaaehtoisesti vartioimaan ryhtyneen Joelin ympärille kertyy pian sekä kotimaisia että kansainvälisiä rikollisia, joita kiinnostaisi saada aarre haltuunsa. Lumen peittämässä Hurmevaarassa tapahtuu merkillisiä. Pappi-Joelin uskokin on koetuksella. Entinen rallitähti Tarvainen, vaimo Krista ja ehkä vähän tyypilliset itärajan takaiset gangsterit ovat herkullisia hahmoja.

Tämän kirjan voi hankkia joululahjaksi mustan huumorin ja jännityksen ystäville.  Ja pappi-ystäville! Kirjan päähenkilöt, lumen määrä ja muutama huikea tarinan käänne koukuttivat. Jälleen kerran!

 

Erilainen Isomäki

Olen lukenut useimmat Risto Isomäen romaaneista. Ne ovat tieteiskirjallisuutta, pääsääntöisesti ehkä kuvaisin niitä ekotrillereiksi. Sarasvatin hiekkaa oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2005 ja se voitti Tähtivaeltaja- ja Kiitos kirjasta -palkinnot.

Viiden meren kansa ei ole lopun uhkaa vaan uusia alkuja. Risto Isomäki on kolunnut linnavuoria, jätinkirkkoja ja muita muinaismuistoja Saarenmaalla ja eri puolilla Suomea kirjaa varten. Kirja on saanut innoituksensa suurelta osalta uudesta arkeologisesta, kielitieteellisestä ja geenivirtoja koskevasta tutkimuksesta. Kirja on kuitenkin kaunokirjallisuutta, kuvitteellinen kertomus siitä, mitä on voinut tapahtua.

Kuuntelin Helsingin kirjamessuilla Risto Isomäkeä, kun hän haastattelijan puuttuessa kertoi yksin lavalla kirjansa synnystä. Tiesin silloin, että tämän kirjan haluan lukea ja myös kenelle kirjan annan joululahjaksi. Vielä kiinnostavammaksi kirjan teki se, että Isomäki tiesi kertoa Lahden seudun vanhimman asutuksen arvioitavan nykyään 10.600 vuoden ikäiseksi. Siellä suunnallahan olen lapsuuteni ja nuoruuteni viettänyt.

Risto Isomäen kirjoitustyyli on omanlaistaan, tarinat tällä kertaa lyhyempiä ja jos voi sanoa tavallista hellemmällä kädellä kirjoitettuja. Kerrotaan suomalaisuuden alkujuurista, ei aivan liian suurista tuhoista (vaikka tuhojakin kirjassa on, paljon). Synkkyydessään upea kansi ja kirjan kaunis ulkoasu on Jussi Karjalaisen käsialaa, erityiskiitokset Into-kustannukselle myös siitä!

Saksia!

Onkohan Bazar Kustannuksen väki tajunnut, että ovat julkaisseet tänä vuonna peräti kaksi dekkaria, missä murha(t) tehdään saksilla? Oikeasti! Kuinka moni on kuullut saksia käytetyn tappoaseena elävässä elämässä?

Molemmat kirjat ovat aivan huikeita tarinoita omassa genressään! Sain ilokseni haastatella Pirkko Soinista Turun kirjamessuilla. Soininen on kirjoittanut kirjan Sakset tyynyn alla yhdessä Eppu Nuotion kanssa. Kirja on toinen osa sarjasta, missä Salome Virta tutkii taiteeseen liittyviä rikoksia. Olen yhä hyvin hämmentynyt siitä, ettei kukaan ole onnistunut tappamaan Salomea, koska hän onnistuu kaiken aikaa työntämään nenänsä sellaisiin asioihin, jotka eivät todellakaan hänelle kuulu. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sekä toisen maailmansodan aikaan kuin nykypäivään. Salomen läheisten elämä (silloin kun hän sattuu heidät huomaamaan) kietoutuu kiehtovasti ja ehdottoman jännittävästi mukaan kertomukseen. Kyllä. Lue! Nopealukuinen, joten ehdit ilman muuta ennen joulua 🙂

Ja sitten päästiin 1950-luvulle. Jo kirjan kansi on niin koukuttava, että halusin lukea kirjan, ennen kuin tiesin, mistä kirjassa kerrotaan. Ja kuinka ollakaan, päähenkilö Hannah Lönn on aivan yhtä kiinnostunut naapureistaan kuin Nuotio & Soinisen Salome. Koska en ole elänyt 1950-lukua sen paremmin Suomessa kuin Ruotsissakaan, en pysty sanomaan, onko tarinankerronta todenmukainen. Mutta onko sillä väliä? Saksimurhaaja on pakko löytää! Siinä samalla pääset mukaan ihanan lämpimiin kesäpäiviin Ruotsissa, tutustumaan pikkukylän outoihin ja lämminhenkisiin asukkaisiin ja moniin hyviin murhaajakandidaatteihin. Tämänkin kirjan ehdit lukea hyvin ennen joulua, jos et ole menossa liian moniin joulukonsertteihin!

Kumpikaan kirjoista ei ehkä ole vuoden top-kympissä, mutta ovat ehdottomasti hyvää luettavaa silloin, kun et tiedä mitä haluat lukea etkä halua liikaa verta, raakuutta tai kamaluuksia elämääsi! Kiitos Bazar Kustannuksen, josta olen saanut nämä molemmat kirjat!

Kastanjakadun väki

Maeve Binchy oli irlantilaiskirjailija (1939-2012), jonka aktiivinen kirjoittamiskausi alkoi vuodesta 1978. Kastanjakadun väki on koottu postuumisti niistä tarinoista, joita hän oli vuosikymmenten aikana kirjoittanut sepitteellisestä kadunpätkästä. Vanhimmat kertomukset kuvaavat 1950-lukua, uusimmat ovat selkeästi hänen viimeisiltä elinvuosiltaan.

Tarinoiden Dublin ja sen ihmiset kuvaavat hyvin eri aikakausia, naisen elämän muutoksia ja odotuksia. Vanhimmissa tarinoissa naisen tärkein tehtävä oli löytää aviomies, uusimmissa kertomuksissa mukana on jo homoparejakin. Kirjassa on pakkoavioliittoja, yksinäisiä äitejä ja isiä ja paljon sydämellisyyttä. Oli kiehtova lukea ajankuvia ja yrittää miettiä, missä vaiheessa erilaiset raja-aidat kaatuivat Suomessa.

Kastanjakadun väessä on 36 tarinaa. Jos kirjan ottaa joulukalenteriksi, voi joka toinen päivä lukea yhden, joka toinen päivä kaksi tarinaa. Nämä kertomukset ovat sen verran hyvän mielen tarinoita, että niitä voi hyvin lukea illalla viimeksi. Voi toki tulla kiusaus lukea useampi tarina, kuin mitä oli aikonut 🙂

Viimein Kadotettujen kahvilassa

Kun odottaa jotain tärkeää kirjaa, niin viikonkin viivästys tuntuu pahalta. Olin saamassa Kadotettujen kahvilan erikoiskuljetuksella tänne Houtskariin, mutta tietenkin kyseinen erikoiskuljetus toimittaa tavaraa perille ulkosaaristoon vain kerran viikossa. Onneksi hyvää voi odottaa vähän kauemminkin!

Luin Kadotettujen kahvilan ensimmäisen version jo ennen joulua. En ole ennen ollut mukana kirjan luomisprosessissa, joten jännitti nähdä, paljonko muutoksia oli tullut. Olihan niitä – ja tulos oli muutosten arvoinen. Tämän kirjan syntyä on lisäkseni seurannut iso joukko lukijoita FB-ryhmässä Kadotettujen kahvila -romaani. Nykypäivänä monet kirjailijat ovatkin aktiivisia sosiaalisessa mediassa, kertovat työstään ja tarinan kehittymisestä jo etukäteen lukijoille. Se on mielestäni hyvä juttu, vaikkakin Maxia olen jopa joutunut toppuuttelemaan, ettei hän vaan kerro liikaa kirjasta jo etukäteen!

Kati Schultz kertoo kirjassa elämäntarinansa 15-vuotiaasta koululaisesta 88-vuotiaaksi vanhukseksi. Kuinka paljon elämäämme vaikuttavatkaan asiat, joille emme mitään voi: syntymäpaikkamme, vanhempien uskonto, ihonväri, sukupuoli jne. Kathi on puoliksi juutalainen nuori tyttö, joten natsien valtaannousu Itävallassa merkitsee hänelle nuoruuden unelmien rikkoutumista, perheen hajoamista, kotikaupungin hylkäämistä ja monen kamalan asian oppimista vielä lähes lapsena.

Kiivetkää kuorma-autoon! Lavalle ennättäneet sotamiehet raastoivat minut hiuksista viereensä. Äiti tyrkättiin väkivalloin lattialle minua vastapäätä.

Kathista kasvaa sinnikäs, kovapintainen ja luoviin ratkaisuihin kykenevä nuori nainen. Hän on itsekäs, jos se auttaa häntä. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan ottaa arvaamattoman elämänsä vastaan niin kuin se tulee ja luovii eteenpäin keinoja kaihtamatta.

Joskus tuntui hyvältä, kun sai nauttia osakseen koituneesta auktoriteetista ja määräysvallasta, samaan ylemmyyden tunteeseen saattoi havahtua mitättömissäkin pikkuasioissa.

En kerro kirjan juonesta enempää, kunhan totean hänen pääsevän palaamaan takaisin Wieniin ja hankkivan Schultzin kahvilan takaisin. Sodanjälkeinen Kathi ei muutu viehättäväksi aikuiseksi naiseksi tai suloiseksi mummeliksi, vaan hän on nainen johon ihastutaan mutta jota välttämättä ei rakasteta. Juuri se tekeekin tarinasta niin kiehtovan. En haluaisi asua Kathin kaltaisen ihmisen kanssa, mutta hänessä on juuri sellaista särmää, joka pitää kiinnostuksen yllä kirjan viimeiselle sivulle saakka.

Beate – hän antaa minulle ohimennen poskisuudelman – on törmätä meihin, hän näyttää kiireiseltä, kuten aina. Toisin kuin omani, hänen hymynsä on ystävällinen ja aito, tiedän sen kokemuksesta.

Max Manner on kolmannessatoista romaanissaan kirjoittanut eurooppalaisen kehitystarinan, josta ei kuitenkaan jännitystä puutu. Toivon kovasti kirjan tuovan Max Mannerille paljon uusia lukijoita. Se nimittäin kannattaa lukea! Tervetuloa Kadotettujen kahvilaan!