On hanget korkeat nietokset – vaan ei joulumieltä

Arne Dahl on yksi ehdottomia suosikkikirjailijoitani, mutta helpolla hän ei lukijaa, ei edes fania, päästä. Rajamaat aloitti uuden Berger & Blom -sarjan, kakkososa on nimeltään Sydänmaa. Olin kuuntelemassa Arne Dahlia Helsingin kirjamessuilla vuosi sitten ja tänä vuonna uudestaan. Ensimmäisessä kirjassa oli valtavasti henkilöitä, erilaisia johtolankoja ja selkeästi enemmän kuin yksi sarjamurhaaja. Ja juuri kun jotenkin sai tarinan kasaan päässään, tuli uusi käänne joka pisti koko jutun uuteen uskoon. Kirja päättyi lopulta niin, että suurin osa arvoituksista jäi ratkaisematta. Sitten menee vuosi lukemisesta, ja kakkoskirja alkaa noin kaksi viikkoa edellisen kirjan tapahtumien jälkeen!

Minä en ainakaan muistanut paljoakaan ensimmäisestä kirjasta ja toisen kirjan alku vaati valtavaa keskittymistä. Arne Dahl sanoi mielestäni Helsingin kirjamessuilla, että Sydänmaan voisi lukea itsenäisenä teoksena, mutta minä kyllä suorastaan suosittelisin, ettei kirjojen välissä kannattaisi pitää taukoa kuin sen kaksi viikkoa, mikä kirjojen tapahtumilla on.

Berger & Blom piileskelevät poliisia (josta joutuivat eroamaan ja/tai tulivat erotetuiksi), murhaajaa ja suunnilleen koko maailmaa jossain Ruotsin pohjoisosissa, valtaisien hankien ja hyytävän pakkasen keskellä. Vain Sam Bergerin entinen työpari Deer onnistuu saamaan heihin yhteyden, koska kaikesta huolimatta poliisissa tarvitaan Bergerin ja Blomin apua. He lähtevät tekemään tutkimusta väärillä nimillä. Ruumiita alkaa löytyä hälyttävän paljon, eikä johtolankoja tunnu löytyvän lainkaan.

Tämä kirja ei tarjoa huumoria eikä kepeitä kohtauksia. Kirja on synkkä, tapahtumat karmaisevia ja ehdottomasti vaikeasti arvattavia. Tällainen synkkä, luminen ja pimeässä tapahtuva kirja sopii hyvin pimeään joulunalusaikaan, vaikkei kirjassa ole pätkääkään joulumieltä. Luin kirjaa yksin pimeässä laivan hytissä – ei ehkä suositeltavaa herkkäuniselle. Mutta älykkään trillerin rakastajalle tässä on mitä suositeltavin kirjakaksikko. Koska ne kannattaa lukea peräkkäin. Ja jäädä sitten odottamaan kolmatta osaa!

Risteilyä ja tunnelinrakennusta

Roope Lipastin Ruotsinlaiva on vähän erilainen Lipastin kirja. Laivaristeilyjä pidetään yleensä hauskoina ja rentouttavina, mutta tämä risteily ei hauskuuta vaan laittaa ajattelemaan.

Kirjan alussa Kalpa ostaa itselleen peräti kahden viikon lipun Ruotsinlaivalle. Miksi? Se selviää lukijalle matkan varrella.

Kalpa on mies, jonka ideat ja suunnitelmat syntyvät suorastaan liian aikaisin ollakseen kehityskelpoisia. Hän lähtee kehittämään tunnelia Helsingin ja Tallinnan välille. Juuri tällä hetkellä tunnelisuunnitelma olisi mitä ajankohtaisin, mutta koska kirja tapahtuu jo 90-luvulla, on Kalpa melko lailla aikaansa edellä. Paluu 90-luvulle on todella virkistävää ja myös jännittävää. Muutaman kerran pitää oikein tarkistaa, että tapahtuivatko asiat todellakin näin.

Kalpan elämässä on myös kaksi naista. Vaimo Aino Suomessa siivoaa, maalaa, järjestää, vatvoo. Kaikki ei ole ihan kunnossa, mutta kestää kauan ennen kuin lukijalle selviää mikä ja miksi on vialla. Tallinnassa Kajalla on ongelmia teini-ikäisen tyttärensä Ellen kanssa. Kaja vetää Kalpaa Tallinnaan yhtä paljon kuin tunnelinrakennus.

Lipasti on Ruotsinlaivassa löytänyt mielestäni uuden kirjailijaäänen: astetta vakavamman, erinomaisen luistavan: ”Asunto tuoksui maalilta ja tulevaisuudelta.” ”Aino olisi halunnut vanhaankaupunkiin mistä olisi varmasti löytynyt pieni ja kodikas, mutta arvokas ja romanttinen yöpaikka, jossa olisi pitsiverhot ja tassuamme. Viru-hotellin julkisivusta huokui viina ja läskihiki, huonot jutut ja krapulaiset aamut. Hotellin ikkunat katselivat kaupungin ylle surullisina.” Toivottavasti kirja löytää uusia lukijoita, eivätkä aiemmat lukijat hämmenny huumorin vähäisyydestä.

Roope Lipastin Ruotsinlaiva on hieno kirja! Olen iloinen, että olen saanut tehdä yhteistyötä Roopen kanssa haastattelemalla häntä! Lukija: Jos joku joululahjakirja tuli tuplana, teet hyvän teon vaihtamalla sen toisen Lipastin Ruotsinlaivaan.

Max Manner: Mayra ja Loiset – ja vähän muutakin

Olen tänä vuonna lukenut peräti neljä Max Mannerin kirjaa. Heti tammikuun alussa, vuoden toisena kirjana, luin viimevuotisen Stein Storesen -romaanin Osiris. Totesin lukupäiväkirjassani, että jokunen Storesen on kyllä välistä lukematta. Muutama vuosi tuossa 2012 – 2015 meni niin tiiviisti töiden merkeissä, että rakasta lukuintoa oli pakko rauhoittaa. Nyt sitten luetaan hiljalleen myös niitä välistä jääneitä kirjoja. Osiriksesta muistin, kuinka paljon aikanaan ihastuin Mannerin henkilöhahmoihin, kuten Anna Mäki, Annika Malm, Ismo ”Munkki” Valamo ja sitten vielä Stein Storesen tyttärineen, sekä Max Mannerin huikeaan tarinankerrontaan. Kymmenisen vuotta sitten haastattelin Maxia muutamasta ensimmäisestä kirjasta Akateemisen kohtaamispaikalla, joten kirjailijana Max on minulle tuttu.

Syksyllä erään Facebook-postauksen myötä alkoi melkoinen mesettely Luxemburgin ja Turun välillä. Voisiko Maxin ja firmani välille tulla yhteistyötä? Hankin nopeasti luettavakseni Maxin tämänvuotiset kirjat Mayran ja Loiset sekä vielä v. 2013 ilmestyneen Räsynuken. Luettuani kirjat tiesin, että tarinankertoja-Manner jatkoi parantaen kirja kirjalta, aivan kuten uransa alussa. Tapaaminen Helsingin kirjamessuilla, lisää mesettelyä ja sähköposteja ja sitten perjantaina pääsimme julkaisemaan yhteistyöilmoituksemme. Tämän yhteistyön takia olen pantannut muutamaa muuta kirjablogipostausta – halusin aloittaa Mayralla ja Loisilla.

Mayra on ihmissuhderomaani, vaikkei ihan ilman rikosta selvitäkään. Harrastelijamuusikkona minua kiehtoi eläkeläissellisti Heikin tarina myös musiikillisesti. Onko Max Manner salaa klassisen musiikin ystävä? Muutama kirjan lukija on säikähtänyt kirjan epämiellyttäviä alkusivuja. Onneksi ensimmäinen kohtaus kestää vain kuusi sivua – sen jälkeen päästään myöhäiskeski-ikäisen pariskunnan arkeen. Kirja käsittelee niin hyvästijättöä, surua, miesten välistä ystävyyttä, kaipuuta nuoruuden rakkauteen kuin uutta rakkautta kypsällä iällä. Mayrassa on paljon kirjailijan omakohtaisia kokemuksia ja se huokuu tekstistä. Kirjan loppuratkaisu oli valitettavasti vähän päälle liimatun oloinen. Jos se olisi ollut pehmeämmin juoneen ujutettu, niin kirja olisi saanut ansaitsemansa kruunun. Mayra on kuitenkin yksi vuoden kauneimpia kirjoja jo kanneltaankin, eli jos et ole vielä lukenut, niin tee se!

Max Mannerin Loiset poikkeaa ulkonäöltään useimmista tämänvuotisista kaunokirjoista: Tausta on valkoinen ja kannessa näkyy vain avoin kämmenpari kerjäämässä rahaa. Rikosromaanin päähenkilö on turkulainen rikosylikonstaapeli Harri Hirvikallio. Hänet on pidätetty virantoimituksesta, eikä hän pääse tutkimaan Ruisrockissa tapahtunutta karmaisevaa veritekoa. Vaimoon ei voi luottaa, nuori aikuinen tytär kulkee jo omia teitään ja pian juoni vie Hirvikallion Luxemburgiin saakka tutkimaan vaimon liikkeitä. Myös Calais’n pakolaisleiri Ranskassa kuvataan itkettävän tarkasti. Miksi Harrin tutkimuksia häiritään? Mihin hänen läheisensä ovat sekaantuneet? Karmaiseva veriteko Turussa osuu pelottavan lähelle todellisuutta. Tällaisia asioita tapahtuu tai voisi tapahtua niin tavallisten turkulaisten kuin eurooppalaisten huippujohtajien elämässä. Mitä arvoja tänä päivänä oikeasti kuuluu noudattaa? Haluaisinkohan lukea lisää Harri Hirvikalliosta? Joku lukija on sitä pyytänyt. Minä ehkä toivon hänelle rauhaa elämän seuraavissa siirroissa, jos se on hänen ratkaisuillaan mahdollista. Kiitos Max Manner jännittävästä, aidon tuntuisesta ja välillä pahasti pelottaneesta kirjasta.