Joulukalenteria

Viikko aikaa joulukuun ensimmäiseen päivään. Koska suosikkikirjoissa ei välttämättä voi ihan seurata perinteistä joulukalenteria, päätin hoitaa joulukalenterin viikkoa etuajassa. Siten ei ole pakko lukea mitään viimeisellä viikolla. Koska silloin pitää – ehkä – leipoa, siivota, paketoida lahjoja tai vaan nauttia joulun lähestymisestä. Tai mennä konserttiin. Tai. Tai. Tai. Yritän laittaa joka päivälle jonkun hyvän suosituksen: luettavaksi, nautittavaksi tai muistettavaksi. Listalla tulee olemaan Sivunkääntäjän lukusuosikkeja vuoden 2018 varrelta. Tänä vuonna, luojan kiitos, ei tarvitse kertoa julkisesti eikä edes itselleen, mitkä ovat olleet ne ”kaikkein parhaat kirjat”. Nämä ovat  siis vain suosituksia. Ja älköön kukaan loukkaantuko, jos jonain päivänä kirjan sijaan suosittelenkin konserttia, kuntosalia tai leffaa. Koska vain tonttu tietää, mihin tästä ollaan menossa!

Joulunodotusta – lunta odottaen – teille kaikille lukijoille!

Viimein Kadotettujen kahvilassa

Kun odottaa jotain tärkeää kirjaa, niin viikonkin viivästys tuntuu pahalta. Olin saamassa Kadotettujen kahvilan erikoiskuljetuksella tänne Houtskariin, mutta tietenkin kyseinen erikoiskuljetus toimittaa tavaraa perille ulkosaaristoon vain kerran viikossa. Onneksi hyvää voi odottaa vähän kauemminkin!

Luin Kadotettujen kahvilan ensimmäisen version jo ennen joulua. En ole ennen ollut mukana kirjan luomisprosessissa, joten jännitti nähdä, paljonko muutoksia oli tullut. Olihan niitä – ja tulos oli muutosten arvoinen. Tämän kirjan syntyä on lisäkseni seurannut iso joukko lukijoita FB-ryhmässä Kadotettujen kahvila -romaani. Nykypäivänä monet kirjailijat ovatkin aktiivisia sosiaalisessa mediassa, kertovat työstään ja tarinan kehittymisestä jo etukäteen lukijoille. Se on mielestäni hyvä juttu, vaikkakin Maxia olen jopa joutunut toppuuttelemaan, ettei hän vaan kerro liikaa kirjasta jo etukäteen!

Kati Schultz kertoo kirjassa elämäntarinansa 15-vuotiaasta koululaisesta 88-vuotiaaksi vanhukseksi. Kuinka paljon elämäämme vaikuttavatkaan asiat, joille emme mitään voi: syntymäpaikkamme, vanhempien uskonto, ihonväri, sukupuoli jne. Kathi on puoliksi juutalainen nuori tyttö, joten natsien valtaannousu Itävallassa merkitsee hänelle nuoruuden unelmien rikkoutumista, perheen hajoamista, kotikaupungin hylkäämistä ja monen kamalan asian oppimista vielä lähes lapsena.

Kiivetkää kuorma-autoon! Lavalle ennättäneet sotamiehet raastoivat minut hiuksista viereensä. Äiti tyrkättiin väkivalloin lattialle minua vastapäätä.

Kathista kasvaa sinnikäs, kovapintainen ja luoviin ratkaisuihin kykenevä nuori nainen. Hän on itsekäs, jos se auttaa häntä. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan ottaa arvaamattoman elämänsä vastaan niin kuin se tulee ja luovii eteenpäin keinoja kaihtamatta.

Joskus tuntui hyvältä, kun sai nauttia osakseen koituneesta auktoriteetista ja määräysvallasta, samaan ylemmyyden tunteeseen saattoi havahtua mitättömissäkin pikkuasioissa.

En kerro kirjan juonesta enempää, kunhan totean hänen pääsevän palaamaan takaisin Wieniin ja hankkivan Schultzin kahvilan takaisin. Sodanjälkeinen Kathi ei muutu viehättäväksi aikuiseksi naiseksi tai suloiseksi mummeliksi, vaan hän on nainen johon ihastutaan mutta jota välttämättä ei rakasteta. Juuri se tekeekin tarinasta niin kiehtovan. En haluaisi asua Kathin kaltaisen ihmisen kanssa, mutta hänessä on juuri sellaista särmää, joka pitää kiinnostuksen yllä kirjan viimeiselle sivulle saakka.

Beate – hän antaa minulle ohimennen poskisuudelman – on törmätä meihin, hän näyttää kiireiseltä, kuten aina. Toisin kuin omani, hänen hymynsä on ystävällinen ja aito, tiedän sen kokemuksesta.

Max Manner on kolmannessatoista romaanissaan kirjoittanut eurooppalaisen kehitystarinan, josta ei kuitenkaan jännitystä puutu. Toivon kovasti kirjan tuovan Max Mannerille paljon uusia lukijoita. Se nimittäin kannattaa lukea! Tervetuloa Kadotettujen kahvilaan!

 

Kadotettujen kahvilaa etsimässä

Kirjoitin tämän tekstin jo kesäkuussa, mutta erilaisista syistä johtuen sovimme Maxin ja kustantajan kanssa, että julkaisen sen vasta sen jälkeen, kun se on päässyt laajaan valtakunnan levitykseen.

Viisitoista vuotta sitten Max Manner oli ison elämänmuutoksen edessä. Tie vei Turusta Luxemburgiin. Hän ei ollut vielä kirjailija eikä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Alkuun hän kuvitteli viettävänsä sapattivuoden, mutta hyvin pian ahkera mies päätyi suomalais-ruotsalaiseen saunanrakennusfirmaan. Luxemburgissa rakennettiin paljon jo 2000-luvun alussa, joten monet skandinaavitaustaiset rakennuttivat taloihinsa myös saunan. Jossain vaiheessa työkaverina oli jopa V-tyylin kehittänyt mäkihyppääjä Jan Boklöv. Niinä aikoina syntyi monia hyviä ystävyyssuhteita ja jossain vaiheessa ystävien kanssa tarinoinnin lisäksi myös niiden kirjoittaminen palasi Mannerille mieleen. Muutama kirja osoittautui bumerangiksi, mutta syksyllä 2006 Revanssista kiinnostui useampi kustantamo. Minerva-kustantamo oli Max Mannerin silloinen valinta ja ajan myötä kirjoittamisesta tuli hänelle ammatti.

Max Manner nauttii tarinoiden kertomisesta. Alkuvuosina Luxemburgissa hän toimi myös matkanjärjestäjänä erilaisille suomalaisryhmille. Hyvä matkaopas esittelee kaupunkia ja maata, kertoo historiaa, kuvailee paikkoja niin, että vierailijalle tulee halu palata takaisin. Max toimi matkaoppaana myös minulle sekä kirjailija Pauliina Sudelle puolisoineen kesäkuun alussa Luxemburgissa. FINLUX, suomalaiset Luxemburgissa järjestivät kirjailijatapahtuman, missä haastattelin Max Manneria ja Pauliina Sutta heidän kirjoistaan ja niiden taustoista. Toimin yritykseni Oma Sivunkääntäjä Oy kautta Max Mannerin kirjallisena agenttina ja pyrin saamaan hänen kirjojaan tunnetuksi niin Suomessa kuin myös maailmalla. Tämä retki Luxemburgiin oli minulle ensimmäinen, mutta varmasti ei viimeinen.


Lentokentällä maanantaina illansuussa minua oli vastassa Max ja suklaanruskea labradorinsa Leevi. Matkalla lentokentältä hotellille tajusin, että Max kertoi tarinoita Luxemburgin synnystä ja taustoista samalla tavoin kuin hän kirjoittaa kirjojaan: mukaansatempaavasti, innokkaasti ja kuulijaa kunnioittaen. Place de Paris -aukion kahvilassa oli mukava nauttia illallista maanantai-iltana, katsella ohi ajavia autoja ja suunnitella seuraavien päivien ohjelmaa. Koko maailmaa rakastava Leevi-koira sai ihailijoita niin vieraista kuin tutuista. Kyseisessä kahvilassa Max Manner istuu usein, juo kahvia, nauttii nykyään sähkötupakasta ja antaa ajatusten virrata. Ehkäpä joku koiran ihailijoista antaa pienen osan itsestään seuraavaan kirjaan. Ja ”yllättäen” Maxin kirjoista voi löytää suklaanruskean labradorin nimeltään Max!

Max ei kuitenkaan kirjoita kirjojaan trendikkäästi kahviloissa, vaan omassa kodissaan. Seinällä on maailmankartta, pöydällä vihreä pankkiirinlamppu, kahvikuppi ja tietokone. Koti sijaitsee yhdessä Luxemburgin lähikaupungeista, noin 15 minuutin bussimatkan päässä Luxemburgin keskustasta. Luxemburg on kaupunki, jossa käydään töissä. Yli 200 000 ihmistä, les frontaliers, matkaa päivittäin Luxemburgiin Ranskasta, Saksasta ja Belgiasta.

Aikamoinen ihmisvirta! Se luo mahdollisuuksia jännittäviin juonenkäänteisiin, kuten Mannerin edellisessä kirjassa Loiset. Loisissa Luxemburgin rahapiireissä ollaan sotkeennuttu ikäviin pimeisiin puuhiin, jotka suomalainen poliisi tulee paljastaneeksi tutkiessaan vaimonsa kuolemaan liittyviä epäselvyyksiä. Taustalla vaikuttavat kymmenen vuoden takaiset perin mystiset tositapahtumat, jotka pääsivät nyt mukaan kirjan juoneen.

Max Manner on kertonut, että elokuussa Arktisen Banaanin julkaisema Kadotettujen kahvila sai alkunsa Kölnin joulutoreille suuntautuneella matkalla vuoden 2016 lopulla. Kaupunkiloman päätteeksi hän sattui vierailemaan Gestapon entisessä päämajassa, EL-DE Hausessa. Paikallinen museo-opas, vanha harmaahiuksinen rouva herätti kirjailijan mielikuvituksen, oliko hän mahdollisesti yksi selviytyneistä natsivallan uhreista? Museokierroksen jälkeen Max tiesi kirjoittavansa naisesta ja tämän kuvitteellisesta tarinasta romaanin. Itse uskon, että kirjan taustalla on myös Luxemburgin historia: vuosisatojen aikana eri valtioiden sotajoukot ovat kulkeneet maan läpi. Saksalaiset valloittivat Luxemburgin sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Toisen maailmansodan aikana juutalaisvainot koskivat myös Luxemburgin juutalaisia. En muista kouluhistoriassa mainitun mitään Luxemburgista sota-aikaan, mutta Ardennien taistelut toki. Luxemburgin pelastajaksi saapui lopulta amerikkalaiskenraali Pattonjoukkoineen, minkä muistona on yksi kaupungin komeimmista aukioista Place d’Armes. Kun asuu keskellä historian menneitä myllerryksiä, voivat ajatukset lähteä rakentamaan tarinaa samoista tapahtumista eri puolelle Eurooppaa. Kadotettujen kahvila kertoo juutalaisvainoista Wienissä, mutta ehkä se olisi voinut tapahtua Luxemburgissakin?

Haluan toivottaa paljon onnea ja hyvää matkaa Kathi Schultzille Kadotettujen kahvilaan! Ja toivon kirjan löytävän monta sellaista lukijaa, jotka eivät ole aikaisemmin lukeneet Max Mannerin dekkareita. Kadotettujen kahvila ei ole dekkari eikä trilleri, vaan epookkiromaani Wienistä ja Pariisista. On rohkeaa, jopa uhkarohkeaa, siirtyä uuteen genreen, mutta uskon tämän rohkeuden tuovan Maxille uusia lukijoita, uudenlaista arvostusta kirjailijana ja mahdollisuuden kirjoittaa jatkossakin hienoja kirjoja kaikille meille suurien tarinoiden ystäville.

 

Kuva 1. Kirjailijavierailu FINLUXin jäsenille Parc Beaux-Arts hotellin ravintolassa Le Friquet’s (kuva: Irene Mäkelä-Brunnekreef)

Kuva 1. Leevi rakastaa kaikkia ja kaikki Leeviä (kuva: Päivi Kuntze)Kuva

Kuva 3. Lamppu, kahvikuppi ja tietokone. Ei kirjailija muuta tarvitse (kuva: Max Manner)

Kuva 4. Vain tyhjä kuppi jäi Kadotettujen kahvilaan (kuva: Päivi Kuntze)

 

Valmistautumista lukemattomuuteen

En ole koskaan kuunnellut äänikirjoja. Tai olen, viitisentoista vuotta sitten autossa lasten kanssa matkustaessa Harry Pottereita ja Koiramäen tarinoita. Mutta en ole käyttänyt aikaani kuuntelemalla kirjoja, vain silmilläni lukien.

Siinäpä tuleekin se jännä juttu, silmät. Olen huomenaamulla menossa silmäleikkaukseen, mikä helpoimmillaan aiheuttaa muutaman tunnin lukukiellon, pahimmillaan neljän viikon katastrofin. Nyt olen miettinyt, mikä on paras tapa hoitaa asia. En tietenkään ota kaikkien äänikirjojen ilmaista kahden viikon kuunteluaikaa kerralla, vaan aloitan yhdellä. Valintani kohdistui Storyteliin siitä syystä, että Max Mannerin kirjat ovat äänikirjoina siellä. Olen ne toki lukenut, mutta esim. Vapauttajan luin heti sen ilmestyttyä vuonna 2012. Siitä on jo aikaa, joten pieni kertaus voi olla paikallaan.

Nyt olen ladannut puhelimeeni peräti kolme äänikirjaa kuunneltavaksi, mies saa auttaa seuraavien lataamisessa, mikäli en voi käyttää silmiäni lainkaan. Ensikommentit: Oman tilin luominen ja appin lataaminen olivat helppo juttu. Seuraavaksi latasin kirjahyllyyni kolme kirjaa odottamaan. Siihen ei mennyt montakaan minuuttia. Löysin lataamani kirjat ”Kirjahyllystäni”, joten eiköhän kaikki ole valmista. Kerron lisää, kun olen päässyt testaamaan kirjoja ja saanut luvan käyttää konetta uudestaan. Tämä on siis samalla pieni ”Heippa hetkeksi” -viesti.

Dekkariviikon anti

Tänä vuonna otin dekkariviikon oikein tosissani dekkarien lukemisen kannalta. Aloin Paula Hawkinsin viimevuotisella kirjalla Tummiin vesiin. Hänen edellinen kirjansa, Nainen junassa, oli hyvä, mutta osa kirjan hypetyksestä oli kyllä liikaa. Ja leffana en siitä ihan hirmuisesti tykännyt, jos nyt oikein muistan. Näin ollen tartuin kirjaan vähän kaksijakoisin odotuksin. Onneksi kirja oli kuten kansi lupasi: vangitseva trilleri. Alussa oli hankala pitää kirjan henkilöt kurissa ja nuhteessa, sillä heitä oli paljon ja tarinan juonenpätkät tuntuivat rönsyilevän vasemmalle ja oikealle vähän enemmän kuin päähän mahtui. Mutta kun porukan sai koottua järjestykseen (en sentään ottanut käyttöön post-it-lappua kuten yksi kaverini teki), niin kaikilla kertojilla oli oma tärkeä tehtävänsä kirjan juonen kannalta. Kirja vangitsi mukaansa, oli nopealukuinen alun jälkeen ja huijasi sopivalla tavalla.

Toisena kirjana ahmin Karin Slaughterin kirjan Hyvä tytär. Vahvoja tunteita, odottamattomia juonenkäänteitä, verta, pahoinpitelyjä, huikea sukutarina. Olen lukenut Slaughterin kirjat Triptyykistä alkaen, eli minulla on koko Sara Linton ja Jeffrey Tolliver -sarja lukematta. Kaunokaisissa vähän kaipasin Sara Lintonia tai Will Trentiä, mutta Hyvä tytär toimi erinomaisesti itsenäisenä teoksena. Slaughterin kirjat eivät sovi niille, jotka eivät halua jännäreissään lukea väkivaltaa. Sitä on tässäkin jo vähän yli oman tarpeen, mutta toisaalta kaikella on syynsä. Ja yhteistä Hawkinsin kirjan kanssa oli rikkonainen sisarsuhde.

Samuel Björkin Minä matkustan yksin toi mieleeni sekä Emelie Scheppin Ikuisesti merkitty -kirjan että Jussi Adler-Olsenin Vartijan. Kadonneet lapset on aina kinkkinen asia dekkarissa: Tiedän monta lukijaa, joille käy kaikki muu paitsi lasten vahingoittaminen. Minä taidan olla jo ihan turtunut, kun ei edes lasten kuolema estä minua ahmimasta romaania! Tämä on sarjan avaus ja kirjan poliisiryhmässä onkin mielenkiintoisia henkilöitä, joiden seuraan voisin mielelläni liittyä uudestaan. Luettuani kirjan lähdin selvittelemään lisää Björkistä ja nimi onkin pseudonyymi, jonka taaksi piiloutuu norjalaistaiteilija Froe Sander Öien. Jatko-osa on nimeltään Yölintu. Se siis hankintaan!

Ja dekkariviikon päätteeksi ehdin vielä sunnuntaina alkaa Daniel Colen Räsynuken. Olen vasta sivulla 45, joten ei pidempiä kommentteja. Mutta eihän kirja voi huono olla, jos se alkaa  sillä, että lontoolaisen asunnon katosta roikkuu ruumis, joka on kursittu kokoon kuuden eri uhrin jäsenistä! Räsynukke on Colen esikoisteos, ilmankos nimi ei ole vielä tuttu. Mutta nähtävästi Marionetti on ilmestymässä tänä vuonna.

En aio päättää, mikä kirjoista on paras. Kaikkia voin suositella hyvän jännityksen ystäville! Olen lukenut viimeisten parin kuukauden aikana lähinnä kotimaisia kirjoja, joten käännöskirjapläjäys tähän väliin oli hyvä ratkaisu!

Johtolanka-voittaja risteilyllä

Pauliina Suden edellinen romaani Takaikkuna palkittiin Vuoden johtolanka-palkinnolla. Takaikkunasta tuttu Leia Laine nousee Barcelonassa siskonsa Ripsan kanssa Välimerellä risteilevälle luksusalukselle Seireenille. Euroopan turvallisuustilanne on kireä, laivan turvatarkastukset tuntuvat ylimitoitetuilta, tunnelma iloisella risteilyllä tuntuu yllättävän hyytävältä.

Tutustuin Pauliina Suden kirjoihin vasta viime tammikuussa, kun luin Takaikkunan. Se oli mielestäni huikea trilleri, joten oli jännittävä lähteä uudelle matkalle osittain samojen henkilöiden kanssa.

Odotukseni eivät pettäneet, vaan omalla laillaan Seireenin matka oli vielä jännittävämpi kuin Takaikkuna. Välimerellä risteilee Seireenin lisäksi myös ihmissalakuljettajien pikkuruisia paatteja. Ihmisten välinen globaali eriarvoisuus ja uhka terrorista saavuttavat nopeasti myös Leian sisarineen. Susi kuvaa koskettavasti myös laivan henkilökunnan kohtaloita: luksusristeilijän takahuoneissa ei kaikilla ole aikaa rentoutua, vaan työtä paahdetaan lähes 24/7. Osa henkilökunnasta taas käyttää asemaansa häikäilemättä hyväkseen omien etujensa tavoitteluun.

Yli 500-sivuinen risteilypaketti vei mukanaan niin, ettei välissä meinannut ehtiä hengittää. Maailmanparantaja-Leia kerää ympärilleen tapahtumia sellaisella vauhdilla, että niitä on sulateltava vielä kirjan viimeisen sivun jälkeenkin. Leian tytär Viivi löytää koti-Suomessa hälyttäviä asioita äidistään netistä. Mikä on totta ja kuka on ystävä, kuka vihollinen? Koko ajan taustalla kohoaa yhä pahempi uhka, mutta mistä se tulee? Keihin uusista ystävistä voi luottaa, keihin ei?

Seireeni on syksyn ”risteilypakettini” toinen lukemani kirja. Roope Lipastin Ruotsinlaiva kulkee vakaasti Helsingin, Tallinnan ja Tukholman väliä keskittyen muutaman päähenkilönsä tarinaan. Pauliina Suden Seireeni tuntuu kulkevan Välimerellä suoraan kohti isoa tuhoa. Ennen loppurysäystä lukijaa pidetään suunnattomassa jännityksessä ja usko asioiden selviämiseen horjuu. Pauliina Susi on verraton tarinankertoja ja upea sanankäyttäjä. Ei ihme, että dekkariseura on hänet palkinnut. Toivottavasti kirja on löytänyt mahdollisimman moniin joulupaketteihin. Jos ei, niin sillä voi hyvin aloittaa uuden vuoden 2018.

 

Risteilyä ja tunnelinrakennusta

Roope Lipastin Ruotsinlaiva on vähän erilainen Lipastin kirja. Laivaristeilyjä pidetään yleensä hauskoina ja rentouttavina, mutta tämä risteily ei hauskuuta vaan laittaa ajattelemaan.

Kirjan alussa Kalpa ostaa itselleen peräti kahden viikon lipun Ruotsinlaivalle. Miksi? Se selviää lukijalle matkan varrella.

Kalpa on mies, jonka ideat ja suunnitelmat syntyvät suorastaan liian aikaisin ollakseen kehityskelpoisia. Hän lähtee kehittämään tunnelia Helsingin ja Tallinnan välille. Juuri tällä hetkellä tunnelisuunnitelma olisi mitä ajankohtaisin, mutta koska kirja tapahtuu jo 90-luvulla, on Kalpa melko lailla aikaansa edellä. Paluu 90-luvulle on todella virkistävää ja myös jännittävää. Muutaman kerran pitää oikein tarkistaa, että tapahtuivatko asiat todellakin näin.

Kalpan elämässä on myös kaksi naista. Vaimo Aino Suomessa siivoaa, maalaa, järjestää, vatvoo. Kaikki ei ole ihan kunnossa, mutta kestää kauan ennen kuin lukijalle selviää mikä ja miksi on vialla. Tallinnassa Kajalla on ongelmia teini-ikäisen tyttärensä Ellen kanssa. Kaja vetää Kalpaa Tallinnaan yhtä paljon kuin tunnelinrakennus.

Lipasti on Ruotsinlaivassa löytänyt mielestäni uuden kirjailijaäänen: astetta vakavamman, erinomaisen luistavan: ”Asunto tuoksui maalilta ja tulevaisuudelta.” ”Aino olisi halunnut vanhaankaupunkiin mistä olisi varmasti löytynyt pieni ja kodikas, mutta arvokas ja romanttinen yöpaikka, jossa olisi pitsiverhot ja tassuamme. Viru-hotellin julkisivusta huokui viina ja läskihiki, huonot jutut ja krapulaiset aamut. Hotellin ikkunat katselivat kaupungin ylle surullisina.” Toivottavasti kirja löytää uusia lukijoita, eivätkä aiemmat lukijat hämmenny huumorin vähäisyydestä.

Roope Lipastin Ruotsinlaiva on hieno kirja! Olen iloinen, että olen saanut tehdä yhteistyötä Roopen kanssa haastattelemalla häntä! Lukija: Jos joku joululahjakirja tuli tuplana, teet hyvän teon vaihtamalla sen toisen Lipastin Ruotsinlaivaan.

Turun Akateemisen Kohtaamispaikalla 8.12.

Perjantaina 8.12. on tuttua väkeä Turun Akateemisen Kohtaamispaikalla.

Klo 15.30 haastattelen Max Manneria hänen tämänvuotisista kirjoistaan Mayra ja Loiset. Mayrassa Max näyttää ihan uuden kirjailijapersoonansa: Mayra on ihmissuhderomaani. Loiset on dekkari, mutta ongelmia ratkoo aivan uusi poliisi – ja vielä vapaa-ajallaan.

Klo 16.00 Kohtaamispaikalle saapuu Roope Lipasti. Roopen kirja Ruotsinlaiva ei naurata. Siitä huolimatta ja juuri siksi se pitää ehdottomasti lukea. Unelmia, vanhemmuutta, vinoutuneita haaveita.

Max Manner: Mayra ja Loiset – ja vähän muutakin

Olen tänä vuonna lukenut peräti neljä Max Mannerin kirjaa. Heti tammikuun alussa, vuoden toisena kirjana, luin viimevuotisen Stein Storesen -romaanin Osiris. Totesin lukupäiväkirjassani, että jokunen Storesen on kyllä välistä lukematta. Muutama vuosi tuossa 2012 – 2015 meni niin tiiviisti töiden merkeissä, että rakasta lukuintoa oli pakko rauhoittaa. Nyt sitten luetaan hiljalleen myös niitä välistä jääneitä kirjoja. Osiriksesta muistin, kuinka paljon aikanaan ihastuin Mannerin henkilöhahmoihin, kuten Anna Mäki, Annika Malm, Ismo ”Munkki” Valamo ja sitten vielä Stein Storesen tyttärineen, sekä Max Mannerin huikeaan tarinankerrontaan. Kymmenisen vuotta sitten haastattelin Maxia muutamasta ensimmäisestä kirjasta Akateemisen kohtaamispaikalla, joten kirjailijana Max on minulle tuttu.

Syksyllä erään Facebook-postauksen myötä alkoi melkoinen mesettely Luxemburgin ja Turun välillä. Voisiko Maxin ja firmani välille tulla yhteistyötä? Hankin nopeasti luettavakseni Maxin tämänvuotiset kirjat Mayran ja Loiset sekä vielä v. 2013 ilmestyneen Räsynuken. Luettuani kirjat tiesin, että tarinankertoja-Manner jatkoi parantaen kirja kirjalta, aivan kuten uransa alussa. Tapaaminen Helsingin kirjamessuilla, lisää mesettelyä ja sähköposteja ja sitten perjantaina pääsimme julkaisemaan yhteistyöilmoituksemme. Tämän yhteistyön takia olen pantannut muutamaa muuta kirjablogipostausta – halusin aloittaa Mayralla ja Loisilla.

Mayra on ihmissuhderomaani, vaikkei ihan ilman rikosta selvitäkään. Harrastelijamuusikkona minua kiehtoi eläkeläissellisti Heikin tarina myös musiikillisesti. Onko Max Manner salaa klassisen musiikin ystävä? Muutama kirjan lukija on säikähtänyt kirjan epämiellyttäviä alkusivuja. Onneksi ensimmäinen kohtaus kestää vain kuusi sivua – sen jälkeen päästään myöhäiskeski-ikäisen pariskunnan arkeen. Kirja käsittelee niin hyvästijättöä, surua, miesten välistä ystävyyttä, kaipuuta nuoruuden rakkauteen kuin uutta rakkautta kypsällä iällä. Mayrassa on paljon kirjailijan omakohtaisia kokemuksia ja se huokuu tekstistä. Kirjan loppuratkaisu oli valitettavasti vähän päälle liimatun oloinen. Jos se olisi ollut pehmeämmin juoneen ujutettu, niin kirja olisi saanut ansaitsemansa kruunun. Mayra on kuitenkin yksi vuoden kauneimpia kirjoja jo kanneltaankin, eli jos et ole vielä lukenut, niin tee se!

Max Mannerin Loiset poikkeaa ulkonäöltään useimmista tämänvuotisista kaunokirjoista: Tausta on valkoinen ja kannessa näkyy vain avoin kämmenpari kerjäämässä rahaa. Rikosromaanin päähenkilö on turkulainen rikosylikonstaapeli Harri Hirvikallio. Hänet on pidätetty virantoimituksesta, eikä hän pääse tutkimaan Ruisrockissa tapahtunutta karmaisevaa veritekoa. Vaimoon ei voi luottaa, nuori aikuinen tytär kulkee jo omia teitään ja pian juoni vie Hirvikallion Luxemburgiin saakka tutkimaan vaimon liikkeitä. Myös Calais’n pakolaisleiri Ranskassa kuvataan itkettävän tarkasti. Miksi Harrin tutkimuksia häiritään? Mihin hänen läheisensä ovat sekaantuneet? Karmaiseva veriteko Turussa osuu pelottavan lähelle todellisuutta. Tällaisia asioita tapahtuu tai voisi tapahtua niin tavallisten turkulaisten kuin eurooppalaisten huippujohtajien elämässä. Mitä arvoja tänä päivänä oikeasti kuuluu noudattaa? Haluaisinkohan lukea lisää Harri Hirvikalliosta? Joku lukija on sitä pyytänyt. Minä ehkä toivon hänelle rauhaa elämän seuraavissa siirroissa, jos se on hänen ratkaisuillaan mahdollista. Kiitos Max Manner jännittävästä, aidon tuntuisesta ja välillä pahasti pelottaneesta kirjasta.

Yhteistyösopimus kirjailija Max Mannerin ja Oma Sivunkääntäjä Oy:n välille

Alkujaan turkulainen, nyttemmin Luxemburgissa asuva kirjailija Max Manner on sopinut yhteistyöstä yrittäjä Päivi Kuntzen kanssa. Päivin yritys Oma Sivunkääntäjä on erikoistunut kirja-alan pieniin ja keskisuuriin projekteihin.

Päivi Kuntze, entinen Turun Akateemisen Kirjakaupan päällikkö ja Turun Stockmannin tavaratalonjohtaja, perusti oman yrityksen viime talvena. ”Havaitsin kirja-alalla tarvittavan pienimuotoista spesialistia etsimään kirjailijoiden, kustantamoiden, kirjakauppojen ja lukijoiden välille parasta mahdollista kontaktia. Kaunokirjallisuuden Finlandia-raadin jäsenyys 2016 näytti konkreettisesti, kuinka upeita kirjoja Suomessa kirjoitetaan, mutta kaikki huiputkaan eivät koskaan löydä ansaitsemiaan lukijoita. Tähän avuksi perustin yritykseni, ja ensimmäinen iso ponnistus on yhteistyö Max Mannerin kanssa.”

”Olen haastatellut Max Manneria kohtaamispaikalla hänen ensimmäisistä kirjoistaan lähtien. Jo silloin kymmenen vuotta sitten Akateemisen dekkariväki oli sitä mieltä, että Max Mannerin kirjojen tarinat ovat hienoja. Vuosien varrella kirjoitustyyli on muuttunut sujuvammaksi kirja kirjalta, ja tarinat vievät mennessään yhä uudelleen. Kun laitoin Oman Sivunkääntäjän FB-sivun pystyyn, oli Max ensimmäinen, joka halusi tietää, mitä teen. Siitä kysymyksestä tämä yhteistyö lähti liikkeelle. Luin Maxin kaksi viimeisintä kirjaa, Mayra ja Loiset, ja sama vanha tarinankertoja niissä kiehtoi lukijaa!”

Max Manner on iloinen, otettu ja ylpeä yhteistyön alkamisesta. ”Päivillä on vahvaa kirja-alan kokemusta, tuntemusta ja näyttöä takana. Minusta tuntuu, että Päivi uskoo aidosti mahdollisuuksiini. Olen myös otettu siitä, että saan olla mukana ensimmäisenä, tai ainakin ensimmäisten suomalaisten kirjailijoiden joukossa, jolla on kotimainen kirja-agentti. Kun asuu ulkomailla, välimatkan takia kotimainen edustus on erityisen tärkeää. Summa summarum: yhteistyöllämme on toivon mukaan ratkaisevaa merkitystä niin uskottavuuden kuin näkyvyydenkin kannalta. Samalla Oma Sivunkääntäjä tulee aloittaneeksi itsekin tietynlaisen edelläkävijän polun taistelussa kirja-alan näivettymistä vastaan. ”

Yhteistyön tarkoituksena on lisätä Max Mannerin kirjojen tunnettuutta ensin Suomessa, sitten lähteä etsimään mahdollisuuksia käännöksiin. Koska kirjojen tapahtumat eivät sijoitu pelkästään Suomeen vaan esim. Loisissa myös Luxemburgiin ja Ranskaan, pitäisi niille löytyä lukijoita myös Keski-Euroopasta. Muutamat Mannerin henkilöhahmoista suorastaan huutavat päästä myös elokuva- tai tv-levitykseen. Kirja-ala ei ole kuolemassa, upeat tarinat elävät aina. Tämä yhteistyö lähtee etsimään uusia tapoja viedä tarinaa eteenpäin. Peppi Pitkätossua mukaillen: Emme ole kokeilleet tätä vielä aikaisemmin. Sen on pakko onnistua loistavasti.