Viimein Kadotettujen kahvilassa

Kun odottaa jotain tärkeää kirjaa, niin viikonkin viivästys tuntuu pahalta. Olin saamassa Kadotettujen kahvilan erikoiskuljetuksella tänne Houtskariin, mutta tietenkin kyseinen erikoiskuljetus toimittaa tavaraa perille ulkosaaristoon vain kerran viikossa. Onneksi hyvää voi odottaa vähän kauemminkin!

Luin Kadotettujen kahvilan ensimmäisen version jo ennen joulua. En ole ennen ollut mukana kirjan luomisprosessissa, joten jännitti nähdä, paljonko muutoksia oli tullut. Olihan niitä – ja tulos oli muutosten arvoinen. Tämän kirjan syntyä on lisäkseni seurannut iso joukko lukijoita FB-ryhmässä Kadotettujen kahvila -romaani. Nykypäivänä monet kirjailijat ovatkin aktiivisia sosiaalisessa mediassa, kertovat työstään ja tarinan kehittymisestä jo etukäteen lukijoille. Se on mielestäni hyvä juttu, vaikkakin Maxia olen jopa joutunut toppuuttelemaan, ettei hän vaan kerro liikaa kirjasta jo etukäteen!

Kati Schultz kertoo kirjassa elämäntarinansa 15-vuotiaasta koululaisesta 88-vuotiaaksi vanhukseksi. Kuinka paljon elämäämme vaikuttavatkaan asiat, joille emme mitään voi: syntymäpaikkamme, vanhempien uskonto, ihonväri, sukupuoli jne. Kathi on puoliksi juutalainen nuori tyttö, joten natsien valtaannousu Itävallassa merkitsee hänelle nuoruuden unelmien rikkoutumista, perheen hajoamista, kotikaupungin hylkäämistä ja monen kamalan asian oppimista vielä lähes lapsena.

Kiivetkää kuorma-autoon! Lavalle ennättäneet sotamiehet raastoivat minut hiuksista viereensä. Äiti tyrkättiin väkivalloin lattialle minua vastapäätä.

Kathista kasvaa sinnikäs, kovapintainen ja luoviin ratkaisuihin kykenevä nuori nainen. Hän on itsekäs, jos se auttaa häntä. Hän ei lannistu vastoinkäymisistä, vaan ottaa arvaamattoman elämänsä vastaan niin kuin se tulee ja luovii eteenpäin keinoja kaihtamatta.

Joskus tuntui hyvältä, kun sai nauttia osakseen koituneesta auktoriteetista ja määräysvallasta, samaan ylemmyyden tunteeseen saattoi havahtua mitättömissäkin pikkuasioissa.

En kerro kirjan juonesta enempää, kunhan totean hänen pääsevän palaamaan takaisin Wieniin ja hankkivan Schultzin kahvilan takaisin. Sodanjälkeinen Kathi ei muutu viehättäväksi aikuiseksi naiseksi tai suloiseksi mummeliksi, vaan hän on nainen johon ihastutaan mutta jota välttämättä ei rakasteta. Juuri se tekeekin tarinasta niin kiehtovan. En haluaisi asua Kathin kaltaisen ihmisen kanssa, mutta hänessä on juuri sellaista särmää, joka pitää kiinnostuksen yllä kirjan viimeiselle sivulle saakka.

Beate – hän antaa minulle ohimennen poskisuudelman – on törmätä meihin, hän näyttää kiireiseltä, kuten aina. Toisin kuin omani, hänen hymynsä on ystävällinen ja aito, tiedän sen kokemuksesta.

Max Manner on kolmannessatoista romaanissaan kirjoittanut eurooppalaisen kehitystarinan, josta ei kuitenkaan jännitystä puutu. Toivon kovasti kirjan tuovan Max Mannerille paljon uusia lukijoita. Se nimittäin kannattaa lukea! Tervetuloa Kadotettujen kahvilaan!

 

Kadotettujen kahvilaa etsimässä

Kirjoitin tämän tekstin jo kesäkuussa, mutta erilaisista syistä johtuen sovimme Maxin ja kustantajan kanssa, että julkaisen sen vasta sen jälkeen, kun se on päässyt laajaan valtakunnan levitykseen.

Viisitoista vuotta sitten Max Manner oli ison elämänmuutoksen edessä. Tie vei Turusta Luxemburgiin. Hän ei ollut vielä kirjailija eikä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Alkuun hän kuvitteli viettävänsä sapattivuoden, mutta hyvin pian ahkera mies päätyi suomalais-ruotsalaiseen saunanrakennusfirmaan. Luxemburgissa rakennettiin paljon jo 2000-luvun alussa, joten monet skandinaavitaustaiset rakennuttivat taloihinsa myös saunan. Jossain vaiheessa työkaverina oli jopa V-tyylin kehittänyt mäkihyppääjä Jan Boklöv. Niinä aikoina syntyi monia hyviä ystävyyssuhteita ja jossain vaiheessa ystävien kanssa tarinoinnin lisäksi myös niiden kirjoittaminen palasi Mannerille mieleen. Muutama kirja osoittautui bumerangiksi, mutta syksyllä 2006 Revanssista kiinnostui useampi kustantamo. Minerva-kustantamo oli Max Mannerin silloinen valinta ja ajan myötä kirjoittamisesta tuli hänelle ammatti.

Max Manner nauttii tarinoiden kertomisesta. Alkuvuosina Luxemburgissa hän toimi myös matkanjärjestäjänä erilaisille suomalaisryhmille. Hyvä matkaopas esittelee kaupunkia ja maata, kertoo historiaa, kuvailee paikkoja niin, että vierailijalle tulee halu palata takaisin. Max toimi matkaoppaana myös minulle sekä kirjailija Pauliina Sudelle puolisoineen kesäkuun alussa Luxemburgissa. FINLUX, suomalaiset Luxemburgissa järjestivät kirjailijatapahtuman, missä haastattelin Max Manneria ja Pauliina Sutta heidän kirjoistaan ja niiden taustoista. Toimin yritykseni Oma Sivunkääntäjä Oy kautta Max Mannerin kirjallisena agenttina ja pyrin saamaan hänen kirjojaan tunnetuksi niin Suomessa kuin myös maailmalla. Tämä retki Luxemburgiin oli minulle ensimmäinen, mutta varmasti ei viimeinen.


Lentokentällä maanantaina illansuussa minua oli vastassa Max ja suklaanruskea labradorinsa Leevi. Matkalla lentokentältä hotellille tajusin, että Max kertoi tarinoita Luxemburgin synnystä ja taustoista samalla tavoin kuin hän kirjoittaa kirjojaan: mukaansatempaavasti, innokkaasti ja kuulijaa kunnioittaen. Place de Paris -aukion kahvilassa oli mukava nauttia illallista maanantai-iltana, katsella ohi ajavia autoja ja suunnitella seuraavien päivien ohjelmaa. Koko maailmaa rakastava Leevi-koira sai ihailijoita niin vieraista kuin tutuista. Kyseisessä kahvilassa Max Manner istuu usein, juo kahvia, nauttii nykyään sähkötupakasta ja antaa ajatusten virrata. Ehkäpä joku koiran ihailijoista antaa pienen osan itsestään seuraavaan kirjaan. Ja ”yllättäen” Maxin kirjoista voi löytää suklaanruskean labradorin nimeltään Max!

Max ei kuitenkaan kirjoita kirjojaan trendikkäästi kahviloissa, vaan omassa kodissaan. Seinällä on maailmankartta, pöydällä vihreä pankkiirinlamppu, kahvikuppi ja tietokone. Koti sijaitsee yhdessä Luxemburgin lähikaupungeista, noin 15 minuutin bussimatkan päässä Luxemburgin keskustasta. Luxemburg on kaupunki, jossa käydään töissä. Yli 200 000 ihmistä, les frontaliers, matkaa päivittäin Luxemburgiin Ranskasta, Saksasta ja Belgiasta.

Aikamoinen ihmisvirta! Se luo mahdollisuuksia jännittäviin juonenkäänteisiin, kuten Mannerin edellisessä kirjassa Loiset. Loisissa Luxemburgin rahapiireissä ollaan sotkeennuttu ikäviin pimeisiin puuhiin, jotka suomalainen poliisi tulee paljastaneeksi tutkiessaan vaimonsa kuolemaan liittyviä epäselvyyksiä. Taustalla vaikuttavat kymmenen vuoden takaiset perin mystiset tositapahtumat, jotka pääsivät nyt mukaan kirjan juoneen.

Max Manner on kertonut, että elokuussa Arktisen Banaanin julkaisema Kadotettujen kahvila sai alkunsa Kölnin joulutoreille suuntautuneella matkalla vuoden 2016 lopulla. Kaupunkiloman päätteeksi hän sattui vierailemaan Gestapon entisessä päämajassa, EL-DE Hausessa. Paikallinen museo-opas, vanha harmaahiuksinen rouva herätti kirjailijan mielikuvituksen, oliko hän mahdollisesti yksi selviytyneistä natsivallan uhreista? Museokierroksen jälkeen Max tiesi kirjoittavansa naisesta ja tämän kuvitteellisesta tarinasta romaanin. Itse uskon, että kirjan taustalla on myös Luxemburgin historia: vuosisatojen aikana eri valtioiden sotajoukot ovat kulkeneet maan läpi. Saksalaiset valloittivat Luxemburgin sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Toisen maailmansodan aikana juutalaisvainot koskivat myös Luxemburgin juutalaisia. En muista kouluhistoriassa mainitun mitään Luxemburgista sota-aikaan, mutta Ardennien taistelut toki. Luxemburgin pelastajaksi saapui lopulta amerikkalaiskenraali Pattonjoukkoineen, minkä muistona on yksi kaupungin komeimmista aukioista Place d’Armes. Kun asuu keskellä historian menneitä myllerryksiä, voivat ajatukset lähteä rakentamaan tarinaa samoista tapahtumista eri puolelle Eurooppaa. Kadotettujen kahvila kertoo juutalaisvainoista Wienissä, mutta ehkä se olisi voinut tapahtua Luxemburgissakin?

Haluan toivottaa paljon onnea ja hyvää matkaa Kathi Schultzille Kadotettujen kahvilaan! Ja toivon kirjan löytävän monta sellaista lukijaa, jotka eivät ole aikaisemmin lukeneet Max Mannerin dekkareita. Kadotettujen kahvila ei ole dekkari eikä trilleri, vaan epookkiromaani Wienistä ja Pariisista. On rohkeaa, jopa uhkarohkeaa, siirtyä uuteen genreen, mutta uskon tämän rohkeuden tuovan Maxille uusia lukijoita, uudenlaista arvostusta kirjailijana ja mahdollisuuden kirjoittaa jatkossakin hienoja kirjoja kaikille meille suurien tarinoiden ystäville.

 

Kuva 1. Kirjailijavierailu FINLUXin jäsenille Parc Beaux-Arts hotellin ravintolassa Le Friquet’s (kuva: Irene Mäkelä-Brunnekreef)

Kuva 1. Leevi rakastaa kaikkia ja kaikki Leeviä (kuva: Päivi Kuntze)Kuva

Kuva 3. Lamppu, kahvikuppi ja tietokone. Ei kirjailija muuta tarvitse (kuva: Max Manner)

Kuva 4. Vain tyhjä kuppi jäi Kadotettujen kahvilaan (kuva: Päivi Kuntze)